Keskustelu lähti tavalliseen tapaan liikkeelle treeneistä, kavereista ja vapaa-ajanvietosta. Autoillessa on se hyvä puoli, ettei keskustelua voi paeta mutta jos tunnelma käy vaivaantuneeksi sitä voi olla myös vaikea jatkaa. Vaikka keskityin ajamiseen, huomasin silmäkulmasta, että pojan alahuuli alkoi uhkaavasti vapista. Poikani alkoi kertoa, siitä miten kokee itsensä. Hän kertoi, millainen lapsi hän äitinsä silmissä kokee olevansa ja purskahti itkuun.
”Äiti, oon ollut todella vaikea lapsi, tiedän sen. Tiedän että pidät minua kamalana ja kamalan vaikeana, niinhän kaikki muutkin pitävät.”
Sanat riipaisivat sydäntäni, sillä en koskaan, edes pojan kouluaikojen vaikeimpina hetkinä, ollut pitänyt häntä vaikeana. Hänen sanansa osuivat niin pahasti, että minun oli hetkeen vaikea puhua.
”Mistä moinen mielikuva?” sain lopulta kysyttyä.
Poikani tokaisi, ettei minun tarvinnut teeskennellä. Hän on ollut vaikea lapsi, sillä niinhän kaikki päiväkodin tädit ja opettajat hänelle vuosien ajan olivat toistaneet. Siksi hän oli varma, että minäkin pidän häntä sellaisena.
”Apua!”, ajattelin. Eihän kukaan lapsi ole vaikea, vaikka koulu tai oppiminen tuottaisi hänelle haasteita.
Rakas lapseni
Yritin selittää pojalleni, etteivät kouluvaikeudet minun silmissäni tee hänestä vaikeaa. Vaikea lapsi on minun maailmassani jotain aivan muuta, kuin mitä hän minulle on. Ja entä sitten – vaikka olisikin ollut haastava lapsi – minun rakas lapseni hän silti on. Poikani on upea poika, hän omaa mahtavan huumorin ja hänen sosiaaliset taidot ovat vailla vertaa. Hänessä on niin paljon hyvää!
Mutta ei tahtonut poika uskoa sanojani, sillä hänen minäkuvaansa oli vuosien aikana piirtynyt syvä kuva vaikeasta lapsesta. Poikani perusteli vaikeuttaan sillä, etteivät opettajat pitäneet hänestä. Miten monesti hän olikaan kuullut sanottavan ”olet ihan mahdoton”, ”jos et olisi niin vilkas” tai ”jos edes yrittäisit…”
”Äiti ei sun tarvitse mulle teeskennellä.”Poikani kertoi ymmärtävänsä miksi minäkin pidän häntä vaikeana. Hänhän ei koskaan oppinut asioita samalla tavalla kuin muut.
”Olet aivan mahdoton”
Kuinka usein minä leikkisästi pojalleni olin sanonut hänen olevan mahdoton? Suurella rakkaudella minä niin olin sanonut, ajattelematta asiaa sen enempää, ajattelematta ettei lapsi ehkä ymmärrä, osaa tulkita sanojani oikein. Entä olinko jotenkin viitannut siihen, että hän on vaikea, vaikka tarkoitukseni oli viitata oppimiseen eikä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin? Miten poika olikaan voinut saada kuvan, että mielestäni hän oli vaikea lapsi?
Kun jätin poikani treeneihin ajatukset pyörivät keskustelussamme. Mietin miten minä aikoinani olin toiminut ammatillisesti lastentarhanopettajana, miten olin lapsille puhunut? Olinko minäkin käyttänyt ilmaisuja joita voi tulkita monella eri tapaa? Entä olinko minä puheillani tahattomasti lokeroinut jonkun negatiiviseen lokeroon?
Minua hävetti … Mietin kaikkia meitä äitejä, isiä, ammatillisia henkilöitä jotka vaikutamme lasten minäkuvaan. Uskon ettemme tarkoita pahaa. Mutta mietin miten asia, jonka ohimennen mainitsemme, saattaa koskettaa lasta eri tavalla ja paljon syvemmin kuin mitä edes pystymme kuvittelemaan. Miltä minusta itsestäni tuntuisi olla työporukan vilkas, naurattaja, hissukka tai vaikka tosikko?
Toivoisin että varsinkin poikani kaltaisille lapsille, joilla on oppimiseen liittyviä haasteita, puhuttaisiin sanoja punniten. Jokaisen lapsen, ja myös tietenkin myös aikuisen, kohdalla toivoisin, että pysähtyisimme miettimään ”heittojamme”, ”vitsejämme” …
Halusin jakaa tämän keskustelun kanssanne, sillä se sai minut todenteolla pysähtymään.
Pysähtymään miettimään sitä, että sanat joita käytämme ovat osa muodostamaan maailmankuvaa – ja ehkä myös jonkun lähellä olevan pienen ihmisen minäkuvaa.
– Teinipojan äiti
